Kirkkokalenteri

Kristuksen marttyyri Teognis ja hänen kanssaan marttyyrikilvoituksen kärsineet Rufus, Antipatros, Teostikhos, Artemas, Magnos, Teodulos, Thaumasios ja Filemon elivät 200-luvun lopulla ja olivat kotoisin eri paikkakunnilta. Heidät vangittiin kristittyjen vainon aikana ja tuotiin kuulusteltaviksi Kyzikokseen. Kun heiltä tiedusteltiin heidän uskoaan, he vastasivat rohkeasti uskovansa Kristukseen ja pilkkasivat pakanallista eksytystä. Heitä rangaistiin erilaisilla kidutuksilla, mutta he eivät suostuneet kumartamaan epäjumalia. He antoivat itsensä eläviksi uhreiksi elävälle Jumalalle ja heidät kaikki mestattiin miekalla. Kuolemansa jälkeen Kyzikoksen marttyyreista on tullut maksuttomia lääkäreitä niille, jotka uskoen turvautuvat heidän esirukouksiinsa. Kreikkalaisessa kalenterissa heidän muistopäivänsä on 28.4.

Georgian ja Turkin rajalla sijaitseva Lazatin alue oli aikoinaan georgialaisen kulttuurin keskus. Juuri sieltä pyhä apostoli Andreas aloitti kristinuskon julistamisen Georgian kansalle. Bysantin kukistuttua vuonna 1453 osmanit käännyttivät lazien heimon väkisin islamiin. Tästä huolimatta lazit säilyttivät kansallisen kulttuurinsa, vaalivat esi-isiensä muistoa ja säilyttivät rakkautensa kotimaahansa. Viime aikoina georgialaiset ovat solmineet yhteyksiä Turkin puolella asuviin lazeihin. Monet Georgian rajojen sisällä asuvat lazit ovat puolestaan kääntyneet islamista takaisin esi-isiensä ortodoksisen uskoon. He ovat välittäneet Georgian kirkon pyhälle synodille tietoja kristittyjen esi-isiensä marttyyrikilvoituksista osmanivallan aikana.

Vuosina 1600–1620 noin kolmesataa kristittyä sotilasta mestattiin Dudikvatin vuorella. Papatin vuorella erään luostarin papisto kärsi marttyyrikuoleman. Näiden tietojen perusteella Georgian kirkko on kanonisoinut kaikki Dudikvatin ja Papatin vuorilla kärsineet papit ja maallikot sekä kaikki Kristuksen tähden marttyyrikuolemaan käyneet lazi-kansan jäsenet. Heidät kanonisoitiin vuonna 2003.

Varnava ja Anna Golovatjukin monilapsiseen perheeseen Malaja Ilovitsan kylässä Volynian läänissä (Ukrainassa) syntyi vuonna 1894 poika, joka sai kasteessa nimen Jakov (Jaakob). Nuorena hän auttoi usein isäänsä, joka oli luidenniksauttaja – hän suoristi ja sitoi luita, jotka olivat murtuneet tai lähteneet pois sijoiltaan. Tästä nuorena hankitusta kokemuksesta oli Jakoville myöhemmin hyötyä. Vuonna 1912 hän astui asepalvelukseen Venäjän armeijaan ja oli ensimmäisessä maailmansodassa rintamalla sotilaslääkärinä. Sodan lopulla hän joutui vangiksi. Saksalaiset lähettivät hänet Alpeille, jossa hän oli kolme vuotta töissä eräässä maatalossa, kunnes onnistui pakenemaan ja palasi kotikyläänsä.

Vuonna 1925 Jakov meni kuuliaisuusveljeksi Potšajevin luostariin. Seitsemän vuotta hän kilvoitteli tunnollisesti eri kuuliaisuustehtävissä. Sitten hänet vihittiin munkiksi ja hän sai nimen Joosef. Vuoden kuluttua hänet vihittiin munkkidiakoniksi ja vuonna 1936 pappismunkiksi. Isä Joosef tultiin nopeasti tuntemaan ympäri Volyniaa ankarana kilvoittelijana ja taitavana lääkärinä, joka osasi niksauttaa sijoiltaan menneen luun paikoilleen. Sairaita kuljettavat talonpoikaiskärryt vierivät yksi toisensa perään Potšajevin lavran vanhojen muurien suojaan hakemaan häneltä apua. Tulijoiden virta ei keskeytynyt yölläkään. Luostarin johdon siunauksella isä Joosef siirtyi pieneen taloon luostarin hautausmaalle. Siellä hän saattoi ottaa tulijat vastaan ilman että siitä koitui häiriötä luostarille. Parhaina päivinä hänen luonaan kävi jopa viisisataa henkeä, jotka janosivat joko ruumiillista tai hengellistä parannusta.

Isä Joosef asui hautausmaan talossaan lähes kaksikymmentä vuotta omistautuen kokonaan Jumalan ja lähimmäisten palvelemiseen. Monet sairaat paranivat hänen esirukoustensa kautta.

Toisen maailmansodan aikana saksalaisten miehitettyä Ukrainan isä Joosef ennusti rohkeasti saksalaisten tappiota ja kehotti kirkkokansaa pysymään uskollisena Moskovan patriarkalle. Sodan lopulla aseistautunut joukkio yritti ampua hänet, mutta paikallisten asukkaiden ja munkkien väliintulo pelasti hänet täpärästi. Välikohtauksen jälkeen isä Joosef siirrettiin asumaan takaisin lavraan.

1950-luvun lopulla Neuvostoliitossa alkoi Hruštševin vaino. Kirkkoja ja luostareita suljettiin järjestelmällisesti, munkkeja karkotettiin tekaistujen syytteiden nojalla ja monia heistä lähetettiin luostareista kotiseudulleen ilman paluuoikeutta.

1960-luvun alussa viranomaiset päättivät sulkea Potšajevin lavran. Ensiksi he pyrkivät ottamaan haltuunsa luostarin Pyhän Kolminaisuuden kirkon. Munkkeja, lähiseudun tavallisia uskovia asukkaita ja pyhiinvaeltajia ryhdyttiin pidättämään, karkottamaan ja vangitsemaan. Isä Joosef oli yksi niistä, jotka innoittivat kansan nousemaan vastarintaan, uhmaamaan viranomaisia ja puolustamaan lavraa. Hän toimitti Pyhän Kolminaisuuden kirkossa läpi vuorokauden akatistoksia ja rukouspalveluksia sairaiden puolesta. Uskovat voittivat taistelun. Kirkko pysyi ortodoksien hallussa, mutta eräänä yönä isä Joosefia tultiin hakemaan. Hänet vietiin psykiatriseen sairaalaan ja pantiin samalle osastolle aggressiivisten psyykkisesti sairaiden potilaiden kanssa. Hänelle annettiin väkisin lääkkeitä, jotka saivat hänen ruumiinsa turpoamaan ja ihon halkeilemaan. Hänen hengelliset lapsensa vetosivat viranomaisiin vanhuksen vapauttamisen puolesta. Kolmen kuukauden kuluttua isä Joosef vietiin johtavan lääkärin työhuoneeseen. Häneltä kysyttiin, voiko hän parantaa sairaita, jotka ovat hänen kanssaan samalla osastolla. Vanhus vastasi, että hän parantaa kaikki sairaat kahdessa viikossa, ja pyysi tuomaan evankeliumikirjan, ristin ja jumalanpalveluspuvun toimittaakseen vedenpyhityksen. “Parantakaa ilman vedenpyhityksiä”, hänelle sanottiin. “Se on mahdotonta”, vanhus vastasi. “Kun sotilas lähtee taisteluun, hänelle annetaan ase. Meidän aseemme näkymätöntä vihollista vastaan on pyhä risti, pyhä evankeliumi ja pyhä vesi.” Tämän vastauksen jälkeen hänet vietiin takaisin osastolle. Vanhus Joosef vapautettiin sairaalasta vasta, kun korkeassa asemassa olevat ihmiset, jotka hän oli aikanaan parantanut, vetosivat hänen puolestaan.

Vapauduttuaan vanhus Joosef meni asumaan kotikyläänsä sukulaistensa luo. Kun hänen olinpaikkansa tuli uskovien tietoon, kansanjoukot alkoivat virrata kylään. Vanhus toimitti päivittäin vedenpyhityksiä ja paransi sairaita. Viranomaiset kävivät levottomiksi ja asettivat hänen talonsa kohdalle ympärivuorokautisen miliisivartion. Eräs vanhuksen sukulaisista ei kestänyt viranomaisten painostusta. Hän houkutteli isä Joosefin petoksella mukaansa ja vei traktorilla kylän takana olevalle suolle. Pahoinpideltyään vanhuksen hän heitti tämän joulukuun pakkasilla suonsilmäkkeeseen. Kahdeksan tunnin kuluttua hengelliset lapset löysivät jo kuolemaisillaan olevan isä Joosefin ja veivät hänet Potšajevin lavraan. Heti samana yönä hänet vihittiin suureen skeemaan nimellä Amfiloki. Hänen ei uskottu elävän aamuun asti, mutta Jumalan armosta hän toipui.

Vanhus Amfiloki ei kuitenkaan voinut jäädä pysyvästi lavraan ilman viranomaisten lupaa. Ollakseen saattamatta luostaria vaikeuksiin hän asettui jälleen sukulaistensa luokse. Ihmiset tulivat kuten ennenkin tapaamaan häntä aina Georgiasta, Moldaviasta, Moskovasta ja Keski-Aasian neuvostotasavalloista asti. Rukouspalvelusten jälkeen hän pyysi pyhiinvaeltajia asettumaan pihalle katetun valtavan pöydän ääreen, jossa kaikki nauttivat yhteisen aterian. Sen jälkeen laulettiin kirkkoveisuja ja hengellisiä lauluja. Vanhus Amfilokilla oli kaunis baritoni ja kaikki iloitsivat hänen laulustaan. Näin vanhus omisti päivänsä työlle ihmisten hyväksi, mutta yöt hän vietti rukoillen.

Vanhus Amfiloki tiesi etukäteen, milloin hänen luokseen oli tulossa vaikeasti sairaita. Joskus hän meni yölläkin tapaamaan jotakuta sairasta. Hänen selvänäköisyydestään on säilynyt monia kertomuksia.

Neuvostoviranomaiset yrittivät kaikin tavoin estää ihmisiä käymästä vanhuksen luona. Linja-autovuoroja lakkautettiin, mutta ihmiset tulivat jalan. Kerran kommunistisen puolueen Ternopolin aluekomitean ensimmäinen sihteeri toi vanhuksen luo 19-vuotiaan poikansa, jonka jalassa oli sidekudossyöpä. Vanhus Amfiloki pyysi poikaa jäämään luokseen kahdeksi viikoksi, mutta varoitti isää, että hän hoitaisi poikaa vain rukouksella. Kahden viikon ajan poika osallistui joka päivä vedenpyhitykseen, joi pyhitettyä vettä ja söi siunattua ruokaa. Syöpäkasvain katosi. Kiitollinen isä käytti vaikutusvaltaansa ja järjesti vakituisen linja-autovuoron Kremenetsin kaupungista Malaja Ilovitsan kylään.

Vanhus Amfiloki aavisti ennalta pikaisen kuolemansa. Useamman kerran hän sanoi, että häntä palvelevien kuuliaisuussisarten joukossa oli “juudas”. Muutaman kerran hänet oli yritetty myrkyttää ja hän oli menettänyt tajuntansa pariksi tunniksi. Nöyrästi hän kesti kaikki kärsimykset ja koetti herättää syyllisessä katumusta. Neljä kuukautta ennen kuolemaansa hän sanoi kyyneleet silmissään: “Voi, miten pelottavaa onkaan, kun jäätynyt maa kopisee arkun kanteen.”

Pyhittäjä Amfiloki nukkui pois tammikuun 1. päivänä vuonna 1971. Hänen hautajaisiinsa Potšajevin lavraan tuli ihmisiä kaikkialta Neuvostoliitosta. Heti ruumiinsiunauksen jälkeen eräs uskova nainen parani pyhittäjän arkun äärellä. Kolmenkymmenen vuoden ajan pyhittäjän haudalla paloi aina tuohuksia, toimitettiin muistopalveluksia ja rukoiltiin. Haudalla tapahtui ihmeellisiä parantumisia. Keväällä vuonna 2002 Ukrainan ortodoksinen kirkko liitti vanhus Amfilokin pyhien joukkoon. Kanonisointijuhlaan saapui yli 20.000 pyhiinvaeltajaa.

Pyhittäjä Nikeforos oli kotoisin Vähän-Aasian Anatolian maakunnasta. Hän meni luostariin hyvin nuorena. Luopuen kaikista maallisista asioista hän antautui veljestön nuorimpana palvelemaan muita isiä ja veljiä. Mitä syvemmälle nöyryyteen hän sukelsi ahdistaen ruumistaan askeesilla, sitä enemmän hän myös edistyi sisäisessä näkemisessä. Hän ei kuluttanut hetkeäkään turhiin puuhiin vaan keskittyi koko ajan Jumalan muistamiseen. Erityisesti öisten jumalanpalvelusten aikana hän profeettakuningas Daavidin tavoin “ei suonut silmilleen unta eikä lepoa silmäluomilleen, ennen kuin löysi Herralle sijan” (Ps.132:4–5).

Nikeforoksen palava rakkaus Jumalaa ja Hänen pyhiään kohtaan sai hänet tarttumaan hengellisiin aseisiin ikonien puolesta ikonoklasmin jälkitaisteluissa keisari Leo Armenialaisen aikana (813–820). Eräät panettelijat, jotka tahtoivat päästä keisarin suosioon, ilmiantoivat hänet ikonien puolustajana. Kidutusten aikana Nikeforos pysyi järkkymättömänä. Jumalan antama kärsivällisyys sammutti kidutusten aiheuttaman tuskan ja vahvisti pyhää entisestään – samalla tavoin kuin hehkuva rauta karaistuu, kun se kastetaan kylmään veteen.

Kidutusten jälkeen Nikeforos karkotettiin Konstantinopolin edustalla oleville Prinssisaarille, missä häntä pidettiin ankarassa vankeudessa. Mutta hän iloitsi puutteesta ja koettelemuksista, joita hän sai kärsiä rakkaudesta Kristukseen, niin kuin hän oli aikaisemmin iloinnut vapaaehtoisista askeettisista kilvoituksistaan.

Keisari Leon murhan jälkeen vuonna 820 Nikeforos vapautettiin yhdessä muiden tunnustajien kanssa. Sen sijaan että hän olisi palannut luostariinsa, hän meni Bityniaan syrjäiseen metsäiseen Sebazen (tai Sebaten) saareen, joka sijaitsee lähellä Prenetosta (nykyisin Karamürsel). Suurella työllä hän raivasi saaren asuinkelpoiseksi. Pian Nikeforoksen saarelle perustamaan uuteen luostariin kerääntyi paljon oppilaita, joita hänen pyhän elämänsä kirkkaus veti puoleensa. Hän oli kaikille luostarikilvoituksen elävä esimerkki ja opetti enemmän hiljaisuudellaan kuin pitkillä keskusteluilla.

Kun seutua kohtasi ankara nälänhätä, pyhä Nikeforos avasi luostarinsa ruokavarastot ja jakoi auliisti ruokatarpeita kaikille pyytäjille. Varastot eivät kuitenkaan vähentyneet vaan päinvastoin enenivät ihmeellisellä tavalla. Tällä tavoin pyhä Nikeforos pelasti alueen asukkaat nälkäkuolemalta samaan tapaan kuin aikoinaan patriarkka Joosef Egyptissä. (1. Moos. 41).

Kun Nikeforoksen lähtöhetki taivaallisiin asuntoihin koitti, hän kutsui oppilaansa ympärilleen ja kehotti heitä jatkamaan herpaantumatta hengellisiä kilvoituksiaan ja pysymään uskollisina Jumalan käskyille ja kirkon pyhälle traditiolle. Sen jälkeen hän antoi sielunsa Herransa käsiin.

Pyhittäjä Nektari (maallikkonimeltään Nikolai Tihonov) syntyi köyhään perheeseen Jeletsin kaupungissa vuonna 1853. Hänen isänsä oli mylläri ja kuoli nuorena. Nikolailla oli läheiset välit äitinsä kanssa, mutta tämäkin kuoli varhain, ja Nikolai jäi kokonaan orvoksi. Hän oli muutaman vuoden töissä kauppa-apulaisena, kävi vapaa-aikana kirkossa ja luki hengellisiä kirjoja.

Kaksikymmenvuotiaana Nikolai lähti Optinan luostariin mukanaan repussa vain evankeliumikirja. Optinan skiitassa hän tapasi vanhus Amvrosin (10.10.). Hän ei koskaan kertonut kenellekään, mistä he puhuivat keskenään, mutta keskustelun jälkeen hän jäi skiittaan. Hänestä tuli vanhus Anatolin (Zertsalov, 25.1.) rippilapsi, mutta hän kävi saamassa ohjausta myös pyhittäjä Amvrosilta.

Nikolain ensimmäinen kuuliaisuustehtävä oli hoitaa kukkia. Sitten hänet määrättiin alttariapulaiseksi. Hän asui kaksikymmentä vuotta kirkon vieressä eikä antautunut keskusteluihin muiden veljien kanssa. Hän kävi vain vanhus Amvrosin ja rippi-isänsä luona ja palasi heti keljaansa. Myöhemmin hän sanoi usein, että munkilla on vain kaksi uloskäyntiä keljastaan; toinen kirkkoon ja toinen hautaan. Nikolai vietti päivät kuuliaisuustehtävissä ja valvoi yöt rukoillen ja lukien. Nuorena miehenä hänen oli vaikea herätä varhain aamuyöllä alkavaan jumalanpalvelukseen. Hän myöhästyi usein kirkosta ja tuli paikalle unisin silmin. Veljet valittivat hänestä vanhus Amvrosille, mutta tämä vastasi leikillisen tapaansa: “Odottakaa vain, kun Nikolai on nukkunut tarpeekseen, hän kelpaa kaikille.”

Vanhusten ohjauksessa Nikolai edistyi hengellisesti. Hänet vihittiin munkiksi vuonna 1887 ja hän sai nimen Nektari. Vuonna 1898 hänet vihittiin pappismunkiksi. Sen jälkeen hän tuskin poistui keljastaan. Oli sellainenkin aika, että hän liimasi sinisen paperin keljansa ikkunoiden peitoksi. Noina vuosina hän luki ja opiskeli, eikä vain hengellistä vaan myös tieteellistä kirjallisuutta. Hän perehtyi matematiikkaan, historiaan, maantieteeseen ja kaunokirjallisuuteen sekä opiskeli latinaa ja ranskaa. Taiteilija Bolotov opetti häntä maalaamaan ja vanhus Nektari säilytti kiinnostuksen kuvataiteisiin läpi elämänsä. Lisäksi hän piti runoista.

Jo noina vuosina isä Nektari paransi sairaita. Hänellä oli selvänäkemisen, ihmeiden tekemisen ja harkintakyvyn lahjat, mutta nöyryydessään hän kätki ne ulkonaisen houkkuuden alle. Ulkoiselta olemukseltaan hän oli pienikokoinen ja pyöreäkasvoinen. Puoliksi harmaantuneet hiussuortuvat valahtivat esiin korkean munkinmyssyn, skufian alta. Kädessä hänellä oli granaatinpunainen rukousnauha. Monet panivat merkille, että isä Nektarin kasvot olivat ikään kuin iättömät. Toisinaan ne olivat vanhat ja ankarat, toisinaan nuorekkaan eläväiset tai valoisat kuin lapsen kasvot.

Vuonna 1913 Optinan veljestö kokoontui valitsemaan ohjaajavanhusta. Nöyrä Nektari ei edes mennyt veljestön kokoukseen. “Valitsevat ilman minuakin kenet pitää”, hän ajatteli aavistaen selvänäköisesti mitä oli tapahtuva. Ohjaajavanhukseksi valittiin juuri hänet. Silloin isä Nektari alkoi vastustella: “Ei, isät ja veljet, minä olen vähäinen järjeltäni enkä pysty kantamaan sellaista taakkaa.” Mutta isä arkkimandriitta sanoi hänelle: “Isä Nektari, ota vastaan kuuliaisuustehtävä.” Kuuliaisuustehtävästä isä Nektari ei voinut kieltäytyä ja niin hän joutui sopeutumaan nimitykseen. Aina hän kuitenkin sanoi itsestään: “Mikä vanhus minä olen? Miten voisin olla entisten ohjaajavanhusten seuraaja? Olen heikko ja voimaton. Heillä oli armoa kuin kokonaisia limppuja, mutta minulla on vain viipale.” Näin hän sanoi, vaikka teki eläessään ihmeitä ja ennusti tulevia tapahtumia.

Vanhus Nektari otti vieraita vastaan edellisten ohjaajavanhusten talossa. Joskus hän jätti eteisen pöydälle kirjoja. Tapaamista odotellessaan vieraat selasivat niitä ja löysivät vastaukset kysymyksiinsä. Nektari puolestaan sanoi, että itse vanhus Amvrosin kelja puhuu hänen puolestaan.

Vanhus Nektari suhtautui jokaiseen ihmiseen eri tavalla. Jonkin vieraan hän jätti omine ajatuksineen keljan hiljaisuuteen; toisen kanssa hänellä sukeutui pitkä ja vilkas keskustelu. Monet hämmästelivät hänen tietojaan ja kysyivät, missä yliopistossa hän oli opiskellut. He eivät olleet uskoa korviaan, kun vanhus vastasi, ettei ollut opiskellut missään. “Kaikki oppineisuutemme on peräisin Raamatusta”, vanhus Nektari sanoi itsestään.

Ohjaajavanhukset joutuivat myös käymään laajaa kirjeenvaihtoa. Monet pyhiinvaeltajat olivat todistamassa, miten vanhus Nektari vastasi kirjeisiin avaamatta niitä. Edeltäjiensä tapaan hän oli myös hyvä lohduttaja. Hänen leikinlaskunsa osoittautui joskus tehokkaammaksi ojentajaksi kuin kymmenet saarnat.

Vanhus Nektari suhtautui ennakkoluulottomasti taiteilijoihin. Hän sanoi: “Taidetta voi tehdä niin kuin mitä tahansa työtä, niin kuin tehdään puusepäntöitä tai paimennetaan lehmiä. Mutta kaikki on tehtävä ikään kuin Jumalan silmien edessä.” Vanhus Nektari oli itse hyvä esimerkki tällaisesta työskentelystä. Tieteiden ja kielten opiskeleminen ja kuvataiteen maalaaminen eivät koskaan häirinneet hänen rukouksellista keskittyneisyyttään, ja hänen sielunsa oli aina suuntautunut Jumalaan.

Vuonna 1920 Optinan luostarin skiitan johtaja Feodosi nukkui pois ja vanhus Nektari nimitettiin hänen seuraajakseen. Edeltäjiensä tapaan hän vihkiytyi suureen skeemaan.

Vallankumouksen myötä tilanne Venäjällä muuttui koko ajan huonommaksi. Ihmisten vaikeudet kasvoivat kasvamistaan ja ohjaajavanhuksen kilvoitus kävi yhä raskaammaksi. Vanhus Nektari vuodatti lakkaamatta kyyneliä Kristuksen ja Jumalansynnyttäjän ikonien edessä, niin että hänen silmänsä tulehtuivat. Kun hän tuli ulos tapaamaan ihmisiä, hänellä oli aina kädessään nenäliina, jolla hän pyyhki silmiään. Juuri kun ihmiset tarvitsivat häntä eniten, häntä alkoi kiusata ajatus jättää luostari ja lähteä vaeltajaksi. Unessa Optinan edesmenneet ohjaajavanhukset ilmestyivät hänelle sanoen: “Jos haluat olla kanssamme, älä jätä hengellisiä lapsiasi.” Eikä hän jättänyt heitä, vaan jatkoi kärsivän kansan puolesta rukoilemista.

Kerran vanhus Nektarilta kysyttiin, joutuiko hän ottamaan päälleen luonaan käyvien kärsimykset ja synnit voidakseen auttaa ja lohduttaa heitä. Hän vastasi: “Kyllä, muuten ei voi auttaa. Joskus tuntuu kuin päälläni olisi kasa kiviä. Syntiä ja kärsimystä tuodaan niin paljon, ettei sitä jaksa edes kestää. Mutta silloin tulee armo ja hajottaa kivet kuin kasan kuivia lehtiä ja voit taas aloittaa alusta.”

Optinan luostari jatkoi toimintaansa neuvostoajan alkuvuosina, mutta sen päivät olivat luetut. Palmusunnuntaina vuonna 1923 luostari suljettiin ja vanhus Nektari pidätettiin. Hänen keljastaan löydettiin leluja, nukkeja ja palloja. Kotietsinnän tekijät kysyivät, mitä varten lelut olivat, ja vanhus Nektari vastasi: “Olen itse lapsen kaltainen.” Etsijät löysivät myös kirkkoviiniä ja purkkiruokaa, ja vanhus kehotti heitä syömään ja juomaan.

Vanhus Nektaria syytettiin vastavallankumouksellisesta toiminnasta. Hänet tuomittiin kuolemaan, mutta vaikutusvaltaisten ystävien avulla tuomio muuttui karkotukseksi läheiseen Plohinon kylään. Siellä häntä varten lämmitettiin erään talon kesäkäytössä ollut puolisko. Vanhus Nektari oli nähnyt ennalta tämän elämässään tapahtuvan muutoksen. Jo ennen lokakuun vallankumousta hän oli sanonut hengellisille lapsilleen, että Optinan luostari hävitetään. Hän oli myös profetoinut: “Pian alkaa kirjojen nälkä. Hengellisiä kirjoja ei ole saatavilla. Koittaa vaikenemisen aika…” Lisäksi hän ennusti tsaariperheen surmaamisen.

Muutamat munkit kysyivät vanhus Nektarilta, mitä heidän pitää vastata, jos heiltä mahdollisissa kuulusteluissa kysytään, ovatko he munkkeja. Vanhus vastasi: “Vastatkaa, että olette munkkeja. Munkkius on toinen kaste. Jos kiellätte sen, kiellätte toisen kasteenne, ja se merkitsee, että kiellätte myös Kristuksen.”

Pian viranomaiset vaativat, että vanhus Nektarin oli poistuttava Kalugan alueelta. Hengellisten lastensa avustuksella hän siirtyi Brjanskin alueelle Holmištšin kylään. Ihmiset löysivät hänet sieltäkin. Tavallisen kansan ohella myös piispat kävivät kysymässä häneltä neuvoa. Kirkkopoliittisissa kysymyksissä vanhus Nektari valitsi kuninkaallisen keskitien. Hän muisteli palveluksissa neuvostovallalle myönnytyksiä tehnyttä metropoliitta Sergeitä sanoen, että tämä oli yhä kirkon päämies, vaikka olikin tehnyt syntiä suostuessaan myönnytyksiin. Samalla hän kuitenkin pyrki säilyttämään yhteyden myös niihin, jotka eivät hyväksyneet metropoliitta Sergeitä. Hyvän paimenen tavoin hän otti vastaan molempien osapuolten edustajia.

Vuonna 1928 vanhus Nektarilla todettiin tyrä ja huhtikuussa kävi ilmeiseksi, että hänen maallinen elämänsä oli päättymässä. Hän tunsi ennalta kuoleman lähestyvän ja alkoi hyvästellä läheisiään jo pari kuukautta aiemmin. Hän antoi viimeiset ohjeensa ja siunauksensa ja luovutti hengelliset lapsensa toisten rippi-isien vastuulle. Pyhittäjä Nektari nukkui pois rauhallisesti 29.4. (12.5.) vuonna 1928. Hänet haudattiin Holmištšin kylän hautausmaahan.

Pyhittäjä Nektari kanonisoitiin heinäkuussa vuonna 1989. Hänen pyhäinjäännöksensä nostettiin haudasta ja sijoitettiin uudelleen avattuun Optinan luostariin. Kun reliikkejä kannettiin juhlallisessa saatossa luostarialueella, niistä kohosi hyvä tuoksu. Pyhittäjän mantia oli säilynyt maatumattomana. Itse reliikit olivat meripihkan väriset. Niiden äärellä tapahtuu ihmeitä.

Pyhä Johannes syntyi ylhäiseen Kalokteneksen sukuun myrskyisän 1100-luvun keskivaiheilla. Hänen vanhempansa olivat olleet kauan lapsettomia, kunnes isä oli luvannut Jumalansynnyttäjälle, että jos he saavat lapsen, he omistavat hänet kirkon palvelukseen. Äiti Maria kasvatti poikaa huolellisesti. Koulussa Johannes oli aina paras oppilas. Hän oli erityisesti kiintynyt Jumalansynnyttäjään jo lapsesta lähtien. Kun hän taas kerran koulupoikana lauloi hartaasti Jumalanäidin ikonin edessä Akatistos-hymnin kertosäettä ”Iloitse, Morsian aviota tuntematon”, Jumalanäiti vastasi hänelle:”Iloitse sinäkin, Theban suojelija.” Ensin poika säikähti, mutta toivottuaan hämmästyksestään hän alkoi yhä suuremmalla rakkaudella lähestyä Jumalansynnyttäjää.

Kun Johannes oli 12-vuotias, hänen kuten muidenkin ylhäisöpoikien lisäkoulutus annettiin keisarin hoviväen päällikön päätettäväksi. Tämä näki, että Johannes oli sopivampi pappissäätyyn kuin sotilasuralle. Niinpä Johannes meni luostariin, missä hän muistaen Jumalanäidin tervehdyksen alkoi valmistautua tulevaan tehtäväänsä.

Elettiin levottomia ristiretkien aikoja, jolloin Bysantin valtakunta alkoi murentua. Normannit olivat hyökänneet Thebaan (nykykreikaksi Thiva), Manner-Kreikan silloiseen pääkaupunkiin, ja tuhonneet sen täydellisesti. Theba oli ollut Euroopan johtava silkinvalmistuskeskus. Sieltä siirrettiin väkeä sotavankeina Sisiliaan, normannien tukikohtaan, opettamaan sikäläisille asukkaille silkkilankojen ja -kankaiden valmistusta, ja ennen niin kukoistava Theban kaupunki jäi melkein autioksi. Pian paikkakunnalle muutti paljon juutalaisia, ja viimeiset kristityt ansaitsivat elantonsa heidän palveluksessaan. Juutalaiset isännät eivät sallineet heidän viettää kristillisiä juhlia, jotka alkoivat vähitellen vaipua unohduksiin. Kirkot olivat kurjassa tilassa, sillä normannit olivat vieneet mukanaan niiden ikonit ja pyhät esineet. Tilanne oli sekasortoinen niin ulkonaisesti kuin sisäisestikin. Theban metropoliitta kuoli epätoivoisen tilanteen masentamana pian normannien valloituksen jälkeen. Konstantinopolista lähetetty seuraaja kuoli matkalla jo ennen Thebaan saapumistaan.

Tässä vaiheessa Johannes päätettiin vihkiä piispaksi ja lähettää metropoliitaksi Thebaan. Muisto Jumalanäidin tervehdyksestä auttoi häntä ottamaan vastaan tämän raskaan tehtävän. Heti saavuttuaan hän alkoi toimia kaupungin hyväksi. Ensimmäiseksi hän rakennutti uudelleen Jumalanäidin kirkon entistäkin ehommaksi ja kauniimmaksi. Hän käytti rakennustöihin sukunsa varoja. Tähän kirkkoon sijoitettiin kaupungissa säilynyt ikivanha Jumalanäidin ikoni, jota pidetään evankelista Luukkaan maalaamana. Apostoli Luukas oli aikanaan kärsinyt marttyyrikuoleman Theban eli Boiotian alueella.

Metropolitan nopea asioihin puuttuminen ja huolenpito, hänen isälliset opetuksensa ja ehtymätön armeliaisuutensa tekivät vaikutuksen kaupungin juutalaisiin, niin että he alkoivat kohdella lempeämmin alaisinaan työskenteleviä kristittyjä. Jotkut heistä kääntyivät itsekin kristinuskoon. Metropoliitan viisaiden toimenpiteiden ansiosta silkkiteollisuus alkoi jälleen toimia, kauppa kukoistaa eivätkä köyhät enää kärsineet, koska hän tuki heitä varoillaan.

Johannes huolehti laajemminkin kaupungista ja sen ympäristöstä. Hänen toimestaan Ismenosjoen juoksua käännettiin, niin että siitä saatiin kasteluvesi kaupunkia ympäröivälle hedelmälliselle tasangolle. Jokea alettiin juoksun kääntämisen jälkeen kutsua metropoliitan mukaan nimellä Agiannis, ”Pyhä Johannes”. Joen uoman käännekohtaan kaupunkilaiset pystyttivät metropoliitan kuoleman jälkeen nyt jo raunioituneen kirkon hänen muistokseen. Metropoliitan aloitteesta kaupunkiin johdettiin juomavedeksi puhdasta lähdevettä vuorilta.

Pyhä Johannes perusti paljon kärsineiden kaupunkilaisten keskuuteen monia hyväntekeväisyyslaitoksia: sairaaloita, vanhainkoteja, köyhäintaloja. Itse hän vieraili niissä lähes päivittäin tuodakseen toivoa niiden asukkaille ja vahvistaakseen työntekijöitä. Hän perusti myös Jumalalle omistautuneiden neitseiden yhteisön, jossa elettiin luostarimaista elämää. Siellä toimi tyttökoulu, ja sisaret osallistuivat kirkon laupeudentyöhön.

Kohotettuaan kaupungin niin hengellisesti, henkisesti kuin aineellisestikin suurempaan kukoistukseen kuin mikä sillä oli ollut ennen normannien hyökkäystä, pyhä Johannes siirtyi rauhassa Herransa luo jättäen hiippakuntansa Jumalanäidin suojelukseen. Kiitollisuutensa osoitukseksi kaupunkilaiset rakensivat keskelle kaupunkia hänelle omistetun kirkon, johon hänen ihmeitä tekevät reliikkinsä sijoitettiin.

Pyhä Vasili (Vasilije) syntyi vuonna 1610 köyhään mutta hurskaaseen serbialaiseen perheeseen Popova Poljessa Hertsegovinassa. Kasteessa hän sai nimen Stojan. Lempeä ja nöyrä Stojan oppi aitoa hengellisyyttä ensin kotonaan, jossa jumalalliset asiat olivat etusijalla. Toiseksi hän sai hengellistä ravintoa jumalanpalveluksista, joissa hän seisoi liikahtamatta hartaan pelon vallassa aivan kuin olisi seissyt Jumalan valtaistuimen edessä.

Stojanin vartuttua vanhemmat lähettivät hänet läheiseen Zavalan luostariin, jossa hänen opetuksestaan vastasi hänen setänsä, igumeni Serafim. Pyhien isien kirjoitusten lukeminen sytytti Stojanin sydämessä rakkauden askeettiseen elämään ja halun ryhtyä munkiksi. Hän vietti ensin vähän aikaa Zavalan luostarissa, mutta siirtyi sieltä Tvrdošin kaupunkiin Jumalansynnyttäjän kuolonuneen nukkumisen luostariin, jossa hänet vihittiin munkiksi. Hän sai nimen Vasili pyhän Basileios Suuren mukaan. Pian munkki Vasili vihittiin pappismunkiksi ja kutsuttiin Montenegroon Cetinjen metropoliitta Mardarioksen alaiseksi.

1600-luvun alussa Serbia ja koko Balkan oli turkkilaisvallan alla. Kristittyjä kääntyi islamiin, mutta samalla myös jesuiitat tekivät käännytystyötä ortodoksien parissa yrittäen taivuttaa heitä liittymään uniaatteihin. Nuori pappismunkki Vasili arvosteli ankarin sanoin hyökkäyksiä ortodoksista uskoa vastaan ja vaati metropoliittaa puolustamaan ortodoksisuutta. Metropoliitta suhtautui asiaan välinpitämättömästi. Sen sijaan hän kääntyi Vasilia vastaan karkottaen hänet takaisin Tvrdošiin.

Vasili asettui Jumalansynnyttäjän luostariin, jossa hänet oli vihitty munkiksi. Sieltä käsin hän vieraili ortodoksisissa kirkoissa ja perheissä vahvistaen ihmisten uskoa. Vaikka Vasili oli piispansa karkottama, kansa piti häntä ortodoksisen uskon loistavana puolustajana. Vasili aloitti myös suuren kirjallisen, liturgisen ja hengellisen uudistusliikkeen, jonka perustana oli aktiivinen osallistuminen kirkon liturgiseen ja askeettiseen elämään. Hänen nähtiin usein kulkevan talosta taloon Hertsegovinassa julistamassa evankeliumia serbeille. Hänen toimintansa herätti myös turkkilaisten vallanpitäjien huomion. Viranomaiset alkoivat pitää häntä niin poliittisena kuin uskonnollisena vihollisena, ja hänen henkensä oli jatkuvasti vaarassa. Lopulta uskova kansa kehotti häntä pakenemaan Venäjälle.

Vasili vietti Venäjällä yli vuoden. Palatessaan Tvrdošiin hän toi mukanaan jumalanpalveluspukuja, kirjoja ja rahaa, jotka hän jakoi kirkkoihin ja perheille ympäri Hertsegovinaa. Hänen onnistui jopa avata koulu Tvrdošiin ja rakennuttaa sen pihalle kirkko. Nämä apostoliset teot eivät jääneet huomaamatta. Niin katoliset uniaatit kuin turkkilaisetkin ahdistelivat häntä ja lopulta hän joutui pakenemaan jälleen, tällä kertaa Athosvuorelle.

Matkalla Vasili pysähtyi Pechissä saadakseen Serbian patriarkka Paisioksen siunauksen ja kertoakseen serbien tukalasta tilanteesta Hertsegovinassa sekä omasta toiveestaan käydä Athosvuorella. Patriarkka pani merkille Vasilin syvän hengellisyyden. Hän piti tätä hyvänä piispaehdokkaana ja neuvoi häntä palaamaan pian takaisin.

Vasili vietti Athoksella vuoden. Hän asui serbialaisessa Hilandarin luostarissa, mutta vieraili myös monissa skiitoissa ja keljoissa tavaten Pyhän vuoren askeetteja ja hesykasti-isiä. Paluumatkalla Pechissä vuonna 1638 hän tapasi jälleen patriarkan, joka vihki hänet Trebinjen metropoliitaksi. Vaikka Vasili oli vielä alle 30-vuotias, häntä pidettiin hengellisesti kyllin viisaana taistelemaan Serbian kirkon lounaisosia koettelevia vaikeuksia vastaan.

Vasili tarttui heti innolla työhön. Pelkäämättä hän kiersi hiippakuntaansa vahvistaen laumansa uskoa. Aika oli kuitenkin yksi vaikeimmista Serbian kirkon historiassa. Turkkilaiset ryöstelivät kirkkoja ja luostareita. Tvrdošin luostari, jonka Vasili oli valinnut piispanistuimensa paikaksi, tuhottiin vain pari kuukautta hänen virkaan asettamisensa jälkeen. Kun turkkilaiset vielä salamurhasivat Itä-Hertsegovinan ja Zahumljen¹ metropoliitta Paisioksen, Vasilin vastuulle jäi myös tämän hiippakunta eli käytännöllisesti katsoen koko Serbian kirkon lounaisosa.

Tvrdošin luostarin tuhoamisen jälkeen Vasililla ei ollut majapaikkaa. Harkittuaan tilannetta ja kysyttyään neuvoa hän siirsi piispanistuimensa Ostrogin luostariin. Ensin hän asui ala-luostarissa, mutta siirtyi sitten ylä-luostariin asettuen entisen igumenin pyhittäjä Jesajan luolaan. Sieltä käsin hän johti hiippakuntaansa yli viisitoista vuotta.

Pyhä Vasili eli askeettisesti. Hän rukoili yötä päivää, paastosi, valvoi ja teki lukemattomia maahankumarruksia vahvistaakseen sieluaan ja saadakseen Jumalan Pyhän Hengen osallisuuden. Jumalan teki hänen kauttaan monia ihmeitä. Turkkilaisvallan aikanakin hänen onnistui rakennuttaa ja kunnostaa muutamia Ostrogin luostarin kirkkoja. Vasilin keljasta Ostrogin luostarissa tuli uskon linnake ja serbialaisen ortodoksian keskus 1600-luvulla.

Välillä pyhä Vasili kiersi vahvistamassa koettelemusten keskellä elävän kansan uskoa. Monet, jotka tunsivat hänen rukoustensa ihmeitä tekevän voiman ja saivat häneltä apua, pitivät häntä pyhänä jo hänen eläessään. Pahimpina vainon aikoina ihmiset tulivat joukoittain Ostrogin luostariin saadakseen häneltä hengellistä ja aineellista lohdutusta.

Vasilin suurin lahja laumalleen oli hänen kirkas läsnäolonsa vaikeuksien aikana. Hänen sitoutuneisuutensa ja uskollisuutensa Herralle välitti siunausta ympärilleen ja teki hänestä kestävyyden esikuvan ja lohduttajan koko kärsivälle ja vainotulle kansalle.

Kilvoiteltuaan monia vuosia rukoillen, paastoten ja nähden vaivaa Jumalan valtakunnan tähden pyhä Vasili antoi sielunsa rauhassa Herralle keljassaan Ostrogin luostarissa huhtikuun 29. päivänä 1671. Hän oli 60-vuotias ja oli uskollisesti ja pelkäämättä johtanut laumaansa yli 30 vuoden ajan. Kun hän oli henkäissyt viimeisen kerran, hänen keljansa täytti kirkas valo ja ihmeellisen ihana tuoksu levisi ympäristöön. Keljan alapuolella olevasta kalliosta puhkesi selittämättömällä tavalla kasvamaan viiniköynnös. Hänen haudallaan alkoi heti tapahtua ihmeitä.

Seitsemän vuotta kuolemansa jälkeen pyhä Vasili ilmestyi unessa Pyhän Luukkaan luostarin johtajalle igumeni Rafaelille kehottaen tätä avaamaan hänen hautansa. Rafael lähti heti munkkiensa kanssa Ostrogiin. Kun he avasivat haudan, he löysivät pyhän Vasilin vahanvärisen ruumiin, joka tuoksui basilikalta. Reliikit asetettiin kansan kunnioitettavaksi pyhäinjäännösarkkuun luostarin kirkkoon. Siitä lähtien Vasilia on kunnioitettu pyhänä.

Toisen maailmansodan aikana vuonna 1942 Ostrogin luostaria pommitettiin, mutta pyhän Vasilin suojeluksen ansiosta ammukset eivät vahingoittaneet rakennuksia. Yksi kranaatti putosi Vasilin kilvoitusluolan suulle, joka oli muutettu kappeliksi, mutta ei räjähtänyt. Pyhä Vasili on yksi Serbian rakastetuimmista pyhistä. Hänelle on omistettu useita kirkkoja ja hänen muistoaan vietetään hänen varsinaisen muistopäivänsä lisäksi vuoden mittaan useiden kirkkojuhlien yhteydessä.