Pyhittäjä Nikon Optinalainen

Pyhittäjä ja tunnustaja Nikon Optinalainen syntyi vuonna 1888 Moskovassa Beljajevin kauppiasperheeseen ja sai kasteessa nimen Nikolai. Perhe oli ulkonaisesti hurskas mutta oli vieraantunut syvällisestä hengellisestä elämästä kuten tuon ajan keskiluokka yleensäkin. Nikolai sai viettää aineellisesti turvatun, jopa yltäkylläisen lapsuuden. Varhaisesta teini-iästä lähtien hän alkoi kokea mieluistenkin ajanvietteiden keskellä tyytymättömyyden ja tyhjyyden tunnetta. Rippi-isänsä neuvosta hän alkoi käydä kirkossa ensin juhlapäivinä ja sitten arkisinkin, jos vain oli vapaata aikaa. Ennen pitkää siitä tuli hänelle tapa.

Lukion jälkeen Nikolai opiskeli vähän aikaa yliopistossa. Kirkon jumalanpalvelukset vetivät häntä yhä enemmän puoleensa. 19-vuotiaana hän päätti ensimmäisen kerran osallistua katumuksen sakramenttiin ja ehtoolliseen ei vain muodollisuutena vaan päästäkseen tietoisesti yhdistymään Jumalaan ja Kirkkoon. Pian tämän jälkeen hän kertoi lukioaikaiselle uskonnonopettajalleen isä Pjotr Saharoville aikeestaan mennä luostariin. Isä Pjotr lähetti Nikolain piispa Trifonin (Turkestanov)[1] puheille, joka siunasi hänet pyrkimään Optinan luostariin.

Nikolai matkusti viivyttelemättä Optinaan, josta hänellä ei ollut mitään käsitystä ja josta hän ei ollut aiemmin edes kuullut mitään. Luostarin johtaja ja vanhemmat munkit neuvoivat häntä kuitenkin elämään toistaiseksi maailmassa. Niin Nikolai palasi Moskovaan, jossa hän eli vielä kahdeksan kuukautta. Sitten hänen rippi-isänsä, Jumalan ilmestymisen luostarin igumeni Joona kehotti häntä jättämään maailman mitä pikimmin ja menemään luostariin. Joulukuun alussa 1907 Nikolai matkusti toistamiseen Optinaan ja sillä kertaa Optinan skiitan johtaja vanhus Varsonofi (1.4.) antoi siunauksen hänen luostariin jäämiselleen.

Nikolai asettui Optinan luostarin skiittaan joulun alla vuonna 1907. Hänen tärkeimmäksi kuuliaisuustehtäväkseen tuli pian sihteerin työ ohjaajavanhuksensa isä Varsonofin luona. Elämä skiitassa pyöri kirkon, oman keljan ja isä Varsonofin keljan välillä. Ohjaajansa siunauksella hän piti päiväkirjaa. Noin vuoden luostarissa olon jälkeen hän kirjoitti: ”Kaikki tietoni olen saanut skiitassa. Vakaumukseni ja käsitykseni ovat muotoutuneet määrätynlaisiksi täällä skiitassa. Olen saanut täällä itselleni enemmän kuin koko maailmassa oloni aikana, enemmän kuin lukiossa ja yliopistossa. Siellä sain tuskin mitään, vaikka elin maailmassa 19 vuotta ja skiitassa en ole ollut vielä vuottakaan.”

Vanhus Varsonofi oli saavuttanut hengen korkeudet ja tunsi itsensä jollain tapaa yksinäiseksi veljestönkin parissa, varsinkin kun Optinassa syntyi tuohon aikaan erimielisyyksiä ja riitaisuuksia. Keskustelut nöyrän ja vilpittömän, opetusta ja pelastusta janoavan Nikolain kanssa toivat hänelle lohdutusta. Samat hengelliset pyrkimykset yhdistivät heitä ikäerosta ja erilaisista elämänkokemuksista huolimatta.

Suurena perjantaina vuonna 1910 Nikolai vihittiin viitankantajaksi yhdessä toisten kuuliaisuusveljien kanssa. Optinassa vähitellen syntyneet erimielisyydet ja maallikoiden yritykset syrjäyttää vanhus Varsonofi skiitanjohtajan tehtävästä johtivat siihen, että pyhä synodi siirsi vanhus Varsonofin vuonna 1912 Vanhan Golutvinin luostarin johtajaksi lähelle Kolomnan kaupunkia. Veljestön vastalauseet jätettiin huomiotta. Seuraavana vuonna vanhus antoi sielunsa Herralle.

Nikolai jatkoi kilvoitustaan Optinassa. Vuonna 1915 hänet vihittiin munkiksi nimellä Nikon. Kaksi vuotta myöhemmin, Venäjän vallankumouksen aikoihin, hänet vihittiin pappismunkiksi. Pian vallankumouksen jälkeen puna-armeijan joukot tekivät tarkastuksen luostarissa. Luostari jatkoi kuitenkin toimintaansa, vaikka joutui muuttamaan sen ulkonaisia muotoja. Vuonna 1919 sen rakennukset siirrettiin Optinaan perustetun museon hoitoon. Museon johtajaksi nimitettiin väliaikaisesti isä Nikon. Hänet pidätettiin kahdesti, mutta vapautettiin molemmilla kerroilla parin viikon kuluttua. Vuonna 1920 likvidointikomissio laati asiakirjan luostarin koko omaisuuden siirtämisestä Keskusmuseolle. Veljestö järjestäytyi puutarhaviljelyosuuskunnaksi voidakseen jatkaa elämää luostarissa.

Parin vuoden kuluttua likvidointikomissio karkotti Optinasta suurimman osan munkeista. Luostari otettiin valtiollisen poliisin (OGPU) hoitoon, jolla oli luostarissa vakituinen tarkkailija. Tämä piti hallussaan kaikkia avaimia kirkkoja ja museota lukuun ottamatta.

Optinan skiitanjohtaja skeemaigumeni Feodosi ja skeemapappismunkki pyhittäjä Anatoli (Potapov, 30.7.) nukkuivat kuolonuneen 1920-luvun alussa. Samoihin aikoihin pyhittäjä Nektari Optinalainen (29.4.) pidätettiin. Hän antoi rippilapsilleen siunauksen kääntyä hengellisissä kysymyksissä isä Nikonin puoleen. Näin Nikon joutui ottamaan synnintunnustukselle ihmisiä, jotka entiseen tapaan tulivat Optinaan saadakseen hengellistä ohjausta.

Neuvostoviranomaiset ottivat vähän kerrassaan luostarin kirkot haltuunsa ja karkottivat munkkeja. Viimeinen veljestön käytössä ollut kirkko suljettiin Kristuksen kirkastusjuhlana 1923. Juhlaliturgian päätteeksi arkkimandriitta Iisak (26.12.) pyysi Nikonia jäämään vielä Optinaan tietäen, että pyhiinvaeltajia tulisi sinne yhä. Jumalanpalveluksia toimitettiin vielä vuoden ajan sairaalarakennuksen keljoissa.

Kansaa todella tuli Optinaan niin kuin ennenkin. Kukaan ei voinut käsittää, miten kaikkien tuntema hengellisen opetuksen ja lohdutuksen lähde saattaisi hetkessä hävitä. Hengellinen huolenpito pyhiinvaeltajista jäi isä Nikonin tehtäväksi. Ennen pitkää hän uupui niin, että sairastui. Ihmiset kuitenkin tulivat hänen luokseen, niin kuin olivat ennen tulleet kuulujen ohjaajavanhusten luo. Tuntiessaan vointinsa paremmaksi isä Nikon otti heitä vastaan vuoteessa maaten.

Toivuttuaan isä Nikon siirtyi läheiseen Kozelskin kaupunkiin, jossa hän jatkoi rippilasten vastaanottamista. Hän vieraili myös Šamordinon luostarin nunnien luona, jotka asuivat pieninä yhteisöinä vuokra-asunnoissa eri puolilla kaupunkia, ja piti heille hengellisiä keskusteluhetkiä. Palvelukset hän toimitti Kozelskin kirkossa. Hän piti yhteyttä Optinaan perustetun museon hallintoon. Viranomaisten käskystä museo myi luostarin omaisuutta huutokaupalla. Nikon lunasti sieltä takaisin muun muassa jumalanpalveluspukuja ja lahjoitti niitä papeille, joita tuli eri puolilta maata pyhiinvaellukselle Optinaan. Lisäksi hän kävi laajaa kirjeenvaihtoa eri tahoille hajaantuneen veljestön kanssa.

Vuonna 1927 vähän ennen Venäjän kaikkien luostareiden sulkemista viranomaiset päättivät tuhota Optinan lopullisesti ja pidättää Kozelskissa asuvat munkit sekä museon hallinnon, joka viranomaisten silmissä ei ollut suoriutunut odotetulla tavalla hengellisesti vaikutusvaltaisen luostarin tuhoamisesta. Noihin aikoihin ilmiantajat ympäröivät jokaista vähänkin merkittävää munkkien ja pappien ryhmää. Eräs pappismunkki Guri oli jo tehnyt ilmiannon Nikonista.

Kesäkuussa 1927 Nikon pidätettiin ja suljettiin Kalugan vankilaan. Saman oikeusjutun yhteydessä pidätettiin yksitoista henkeä. Heitä syytettiin uskontoon verhotusta vastavallankumouksellisesta toiminnasta. Nikon tuomittiin kolmeksi vuodeksi keskitysleirille. Tammikuussa 1928 hänet lähetettiin Solovetskin leirille, mutta koska purjehduskausi oli päättynyt, hänet jätettiin Vienan Kemin vankileirille. Paratiisimaisesta Optinan luostarista ja hengellisten kokemusten parista hän päätyi ulkoiseen helvettiin, jossa synti häikäilemättömästi kukoisti. Hänen tehtäväkseen tuli meren rannalla olevan vajan vartiointi.

Vuonna 1930, kun kolmen vuoden tuomio oli umpeutumassa, Nikon määrättiin ilman uutta tutkintaa karkotettavaksi Arkangelin alueelle seuraaviksi kolmeksi vuodeksi. Keskitysleirillä hän oli sairastunut keuhkotuberkuloosiin. Arkangelissa lääkäri neuvoi häntä huolehtimaan terveydestään ja pyytämään siirtoa sopivampaan paikkaan. Nikon ei kuitenkaan ryhtynyt mihinkään toimenpiteisiin asiassa. ”Tapahtukoon Jumalan tahto”, hän sanoi vain. Hänet lähetettiin pieneen kylään parin kilometrin päässä Pinegan kaupungista. Talon emäntä oli tyly vanha nainen, joka piti karkotettua munkkia vain ilmaisena renkinä. Raskas työ heikensi Nikonin terveyttä entisestään ja tuberkuloosi eteni. Nähdessään hänen heikkenevän emäntä alkoi säälittä häätää häntä luotaan. Lasaruksen lauantaina naapurikylässä Kozlovossa karkotuksessa asuva Optinan munkki Pietari tuli käymään Nikonin luona. Nikonin pyynnöstä hän vuokrasi hevosen ja kyyditsi sairaan luokseen Kozlovoon. Siellä hyvässä hoidossa Nikon tunsi olonsa paremmaksi. Mielellään hän keskusteli Pietarin kanssa Optinasta ja muisteli autuasta aikaa, jolloin vanhus Varsonofi vielä eli.

Sairaus kuitenkin eteni ja Nikon heikkeni heikkenemistään. Lääkäri, joka kävi katsomassa häntä, totesi hänen tilansa toivottomaksi, mutta rohkaisi kuitenkin Nikonia sanomalla, että tätä vaivasi vain ohimenevä heikkous. Uupumuksestaan huolimatta Nikon kirjoitti vielä omakätisesti lyhyitä viestejä hengellisille lapsilleen. Heinäkuun 8. päivänä vuonna 1931 arkkimandriitta Nikita toi hänelle pyhän ehtoollisen ja luki kuolinhetken kanonin. Samana iltana pyhittäjä Nikon antoi sielunsa Herralle. Hänet haudattiin Kozlovon kylän hautausmaalle.

Pyhiesi rukouksien tähden Herra Jeesus Kristus armahda meitä. Aamen.


[1] Piispa Trifon Turkestanov oli Moskovan hiippakunnan apulaispiispa 1901−1916.

Tulostettava sivu